Siperian karkotus

Tämä P. E. Svinhufvudin Siperian karkotustarina julkaistiin Kotkaniemen sosiaalisen median kanavissa joulukuun 2020 aikana osana Kotkaniemen museon ja Näytelmäryhmä Ukonhattujen yhdessä toteuttamaan joulukalenteria. Tarinan tekstit on kirjoittanut Seija Suurinkeroinen / Ukonhatut.

Matka Siperiaan, 1 / 12:
Marraskuun harmaus ei tunnu Ellenin askelissa. Mielen täyttää iloinen perhetapahtuma, tyttären vihkiäiset, jotka on tarkoitus pitää joulukuun viidentenä. Valmistelut ovat käynnissä, hyörinää riittää aamusta iltaan. Ellenin mielessä käväisee kuitenkin huolestuttava ajatus, Pehr on ollut hieman poissaoleva, mitähän harmia siitä tuomarin virasta erottamisesta vielä tulee. Maryn vihkiäisissäkin kun on niin paljon valmisteltavaa.

Kotkaniemen isännän, eduskunnan monivuotisen puhemiehen ja tuomarin mielessä kuohuu. Prokuraattori Kasanski oli pyytänyt häneltä otetta Valkealan pitäjän käräjäpöytäkirjasta. Olisihan hän sen lähettänytkin, jos kysymyksessä olisi ollut laillisesti valittu prokuraattori. Mutta, mutta, kun kysymyksessä on nimitys, joka on tehty venäläisen ns. yhdenvertaisuuslain perusteella eikä Suomessa voimassa olevien lakien mukaan, ei hän voi sitä tehdä. Laiton mikä laiton!

Prokuraattorin valitettua kenraalikuvernööri Frans Seynille tämä erotti Svinhufvudin tuomarinvirasta odottamatta Viipurin hovioikeuden päätöstä asiasta. Svinhufvud katsoi päätöksen syntyneen laittomasti, kuten myös tilanteeseen johtaneen asian.

Lehdissä kerrottiin yleisesti Svinhufvudin erottamisesta, joskin lyhyesti seuraamusten pelossa. Monet henkilöt kuitenkin ilmaisivat henkilökohtaisesti tukensa tuomarille. Yksi heistä oli vapaaherra Adolf von Bonnsdorff, joka kehotti Svinhufvudia jättämään taistelukentän ja tulemaan Helsinkiin. Hänellä oli mielessään alkaa tunnustelut Saksan suuntaan. Svinhufvud kieltäytyi. Hän sanoi velvollisuudekseen seistä paikallaan viimeiseen asti, koska hän oli “muillekin saarnannut, ettei saa lähteä, jos viranomaisilta tulee laiton erokäsky”.

Käräjäaamuna Svinhufvud pakkasi tavaransa, varoiksi hieman enemmän aavistellessaan mahdollista vangitsemistaan. Ensimmäinen päivä käräjiä sujui hyvin ja arveltiin jo asian jääneen, kunnes toisena päivänä, 25. marraskuuta, käräjätalon isäntä Elias Kiuru yhtäkkiä huudahti: Nyt ne tulevat!
Luettuaan Viipurin poliisin vangitsemismääräyksen Svinhufvud kokosi tavaransa. Poliisit sulkivat käräjähuoneen oven ja sinetöivät sen. Matka Viipuriin alkoi.

Lähteet:
Juva Einar W.: P. E. Svinhufvud. Elämänkerta I. WSOY, Porvoo, 1957
Räikkönen Erkki: Svinhufvudin kertomukset Siperiasta. Otavan kirjapaino, Helsinki, 1928

Matka Siperiaan, 2 / 12:
Sortovuosien aikana vakaaksi ja pelkäämättömäksi isänmaan ystäväksi sekä laillisuuden puolustajaksi todettu Svinhufvud sai kannatusta ja ystäviä yli puoluerajojen. Tämä koitui monella tapaa Svinhufvudin pelastukseksi, kun hänet vangittiin tuomarin virastaan. Pian sen jälkeen, kun poliisien auto oli lähtenyt kohti Viipuria, tiesi pankinjohtaja Lundson jo Viipurissa, että näin oli käynyt. Hän pyysi ystävänsä vahtiin rautatieasemalle ja isommille teille varmistaakseen, ettei Svinhufvudia vietäisi salaiseen paikkaan. Poliisit olivat kuitenkin valinneet huomaamattoman tien ja vartijat odottivat turhaan. Ellen, jolle Lundson oli myös ilmoittanut asiasta, pakkasi kiireellä Kotkaniemessä tavaroita. Samainen pankinjohtaja oli kutsunut Ellenin kotiinsa Viipuriin.

Ensimmäinen yö kului Svinhufvudilta Viipurin vankilan kopissa. Vankilan vt. päällikkö Stråhlman sekä päällikön apulaisena ollut nuori Walter von Gerich halusivat auttaa mahdollisuuksiensa mukaan isänmaan ystävää. Toisena päivänä Gerich siirrätti Svinhufvudin sairaalaan, missä hänellä oli oma huone, jossa Ellen-vaimo sai käydä miestään katsomassa päivittäin, samoin monet ystävät. Heidän joukossaan oli kaksi tohtoria, jotka tutkivat Svinhufvudin terveydentilaa.

Marraskuun 28. päivänä Svinhufvud sai tietää karkottamisestaan kauas Uralin taakse Tomskin kuvernementtiin sodan ajaksi. Hän sai kolme päivää aikaa järjestää asioitaan. Kotkaniemessä suoritettiin myös kotietsintä, ja Svinhufvudin yksityinen kirjeenvaihto otettiin talteen.
Kaipaustaan ja ikäväänsä Kotkaniemeen hän torjui tarttumalla mukaansa ottamaan vuoden 1734 suomalaiseen lakikirjaan, josta hän sanoi löytyvän aina uutta pohdittavaa, kun siihen pääsee syventymään. Svinhufvud olikin pidetty tuomari. Uudessa Suomettaressa kerrottiin 6. huhtikuuta 1887, että käräjäkansa on hyvillään suomeksi kirjoitetusta oikeuden pöytäkirjasta ja “siitäkin, että tämä nuori tuomari suurimmalla tarkkuudella tutkii todistajat ja lukee heidän puheensa pohjakirjasta julki, jotta todistajat saavat tehdä tarpeelliset muistutuksensa. `Hän on hyvin lempeäluontoinen tutkinnoissaan, ettei tyhmempikään tyhmisty oikeuteen tullessaan. Suotava olisi, että tuollaisia tuomareita eteenkin päin tulisi istumaan´.”

Vankilassaoloaika venyi lopulta annettua kolmea päivää pidemmäksi. Neljäs päivä joulukuuta Svinhufvud oli edelleen Viipurin lääninvankilassa.

Lähteet:
Juva Einar W.: P. E. Svinhufvud. Elämänkerta I. WSOY, Porvoo, 1957
Räikkönen Erkki: Svinhufvudin kertomukset Siperiasta. Otavan kirjapaino, Helsinki, 1928

Matka Siperiaan, 3 / 12:
Svinhufvudin tyttären suunnitellut hääjuhlat Kotkaniemessä piti peruuttaa, kun isä oli viety kesken käräjien Viipurin lääninvankilaan. Mutta vankilan johdon kanssa käydyn keskustelun jälkeen saatiin lupa pitää ne vankilan kansliassa. Näin isäkin pääsi mukaan. Pienen lähipiirin läsnä ollessa tuttu pappi Friman vihki 6. joulukuuta 1914 Mary-tyttären ja Pulsasta olevan tilanomistajan Olof Alfthanin avioliittoon. Se oli sykähdyttävä hetki. Kyynel varmasti kimalsi niin äidin kuin isänkin silmäkulmassa.

Vankilan johtaja ja apulaisjohtaja saivat myöhemmin skraapan eli muistutuksen häiden järjestämisestä vankilassa. Yhtään liian aikaisin ei häitä järjestetty. Samana päivänä Viipurin kaupungin poliisimestari määrättiin järjestämään tuomarin kuljetus junalla Pietariin.

Svinhufvudin “rikos” oli se, että hän ei ollut tyytynyt olemaan hiljaa venäläisten taholta tulleista määräyksistä, jotka hän koki olevan Suomen lain kanssa ristiriidassa tai Suomen etujen vastaisia. Hänestä tulikin Suomen sorronvastaisen taistelun merkittävin hahmo.

Olemukseltaan Svinhufvud oli hyvin perisuomalainen. Ukko-Pekka -kirjan antama kuvaus on hyvin lähelle osunut. “Svinhufvudin jyhkeässä vartalossa, hänen leveissä hartioissaan piilee oikeata suomalaista karhunkaatajan ja pellonraivaajan voimaa, hänen tuikeassa ulkonäössään ja järeässä äänessään on päämäärästään tietoisen miehen tarmoa.”

Tämä pohjoinen maa oli Svinhufvudille tärkeä, peräti ainoa maa, missä hän sanoi saattavansa elää. Sen puolesta kannatti taistella.

Palattuaan karkotuksesta maaliskuun lopulla 1917, hän saattoi lukea itsenäisyyssenaatin puheenjohtajana joulukuun 4. päivänä eduskunnalle annetun hallituksen esityksen:
“Suomen eduskunta on 15 päivänä viime marraskuuta, nojaten maan hallitusmuodon 38 §:ään, julistautunut korkeimman valtiovallan haltijaksi sekä sittemmin asettanut maalle hallituksen, joka tärkeimmäksi tehtäväkseen on ottanut Suomen valtiollisen itsenäisyyden toteuttamisen ja turvaamisen. Tämän kautta on Suomen kansa ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä, ja nykyiset olot sekä oikeuttavat että velvoittavat sen siihen. Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana.”…

Eduskunta hyväksyi hallituksen esityksen joulukuun 6. päivän istunnossa 1917. Suomi oli julistautunut itsenäiseksi.

Svinhufvud oli uskollinen tärkeiksi kokemilleen asioille. Niitä olivat lain kunnioitus, isänmaan etu ja suomen kieli. Oman etunsa unohtaen hän puolusti näitä asioita. Sitkeä periksiantamattomuus näitä arvoja puolustaessa vei hänet törmäyskurssille sortovallan edustajien kanssa. Mutta Suomen kansa rakasti ja kunnioitti vaatimatonta sankariaan. Voikin sanoa, että suomalaisilla on ollut onni saada puolustajakseen tällainen päämäärätietoinen mies. Svinhufvudin aikana elettiin erityisen haastavia aikoja, monta kertaa tarvittiin vahvaa johtajuutta. Nostaessamme joulukuun kuudentena lipun salkoon itsenäisen Suomen kunniaksi, teemme samalla kunniaa P. E. Svinhufvudin työlle.
Lähteet:

Juva Einar W.: P. E. Svinhufvud. Elämänkerta I-II. WSOY, Porvoo, 1957 ja 1961
Räikkönen Erkki: Svinhufvudin kertomukset Siperiasta. Otavan kirjapaino, Helsinki, 1928
Viherjuuri H.J. – Kekoni Heikki: Ukko Pekka – Kuvakirja P.E. Svinhufvudin elämästä. Otava, 1936

Matka Siperiaan, 4 / 12:
Häiden jälkeisenä aamuna, seitsemäs joulukuuta, Svinhufvud vietiin aamulla Pietarin junaan. Vankilan päällikön apulainen Walter von Gerich kiirehti soittamaan viipurilaisen pankinjohtaja Lundsonin puhelimeen saadakseen kiinni siellä majoittuneen Ellenin. Viesti oli, että Ellen-rouvan sekä hänen seurassaan olevan Vaasan pormestarin rouvan pitää matkata seuraavalla junalla Pietariin.

Vaasan pormestari Hasselblatt, joka oli jo aiemmin karkotettu Siperiaan, oli kuljetettu sinne vaarallista “etappitietä”. Tämä tarkoitti ankeita vankilavaunuja monessa vankilassa välillä viipyen ja monista sairauksista kärsivien vankien kera kulkien pari kolme kuukautta. Tätä ei Svinhufvudin heikon terveydentilan takia haluttu, joten varatuomari Antti Hackzell alkoi pankinjohtaja Lundsonin pyynnöstä ajaa Svinhufvudin asiaa Pietarissa.

Aikaa oli vähän, joten Hackzell laittoi isot pyörät pyörimään. Suhteidensa avulla hän monen turhan yrityksen jälkeen pääsi pelätyn Senko-Popovitshin puheille. Tämä iso herra oli Venäjän santarmihallituksen päällikön, kenraali Dshunkovskin pääsihteeri. Kolmen minuutin annettuna aikana Hackzell selvitti, että Svinhufvudin vieminen etappitietä olisi hengenvaarallista ja kysyi sen jälkeen: “Onko tarkoitus nostaa Suomi ilmikapinaan?” Hackzell antoi ymmärtää, että näin tulisi käymään, jos Svinhufvudia kohdeltaisiin huonosti.

Hackzell ei saanut lupausta muusta, mutta Senko Popovits lupasi soittaa illalla klo 11 selvitettyään asiaa. Aika alkoi käydä vähiin ja Hackzell oli epätoivoinen. Puhelin soi illalla sanottuna aikana ja Senko-Popovits ilmoitti lyhyesti kenraali Dshunkovskin antaneen Svinhufvudille luvan matkustaa tavallisessa matkustajajunassa omalla kustannuksellaan. Mukana saivat matkustaa myös Ellen-rouva ja tulkki. Hackzell toimitti tulkiksi suomalaisen, puolalaissyntyisen, venäjää osaavan insinööri Majewskin. Svinhufvudin piti maksaa myös kahden vartiomiehen matkat perille ja takaisin.

Matka Pietarista Siperiaan alkoi illalla 8. joulukuuta. Svinhufvud, Ellen-rouva, tulkki Majewski sekä rouva Hasselblatt, joka oli menossa katsomaan miestään Omskin lähistölle, nousivat junavaunuun sekä heidän lisäkseen kaksi vartiomiestä. Antti Hackzell oli saattamassa ja valvomassa, että asiat sujuvat hyvin. Hyvästiä oli jättämässä myös vastavihitty pari Mary ja Olof Alfthan. Junan alkaessa kolkuttaa hämärtyvässä illassa kohti Siperian suuria lakeuksia ilma oli sakeanaan eron ikävää ja kysymyksiä ilman vastauksia.

Lähteet:
Juva Einar W.: P. E. Svinhufvud. Elämänkerta I. WSOY, Porvoo, 1957
Räikkönen Erkki: Svinhufvudin kertomukset Siperiasta. Otavan kirjapaino, Helsinki, 1928

Matka Siperiaan, 5 / 12:
Pietarista illalla 8. joulukuuta 1914 lähtenyt juna oli täpötäysi ihmisiä ja tavaraa. Svinhufvud kuvaa matkaa: “Ensimmäisenä yönä ei kukaan voinut nukkua. Istuttiin kaikki kuin ladotut sillit”. Mutta pikkuhiljaa väki vaunuissa väheni, tilaa oli nukkuakin ja matkaajien mieliala parani. Vartijat, strashnikat, alkoivat luottaa vankiinsa ja siirtyivät toiseen vaunuun tulkki Majewskin taidolla hoitamien suhteiden ansiosta.

Tuomari seurasi innolla maisemia. Venäjän maan suuret metsät vilistivät junan akkunoissa, pieniä kyliä siellä täällä, kaupunkeja harvemmassa. Vjatkassa oli Svinhufvudin mukaan jo täysi talvi. Asemilta saattoi ostaa ruokaa junaan ja suuremmilla ruoka-asemilla voi mennä istumaan tunniksi pariksi ruokasaliin, Svinhufvud mainitsee. Piiraat ja sterletit ym. ruoat maistuivat hyvältä. Matkanteko alkoi sujua tuomarilta varsin mukavissa merkeissä, kun hän pystyi venäjää osaavan tulkki Majewskin välityksellä vaihtamaan kuulumisia muidenkin matkustajien kanssa.

Ellenin mielessä kaihersi kuitenkin epätietoisuus. Mitä olisi tulossa? Kuinka kauan tämä kestäisi? Milloin hän näkisi taas Eivindin? Pääsisikö Pehr takaisin? Varmaan tuomari pyrki pitämään Ellenin mielialaa korkealla, vaikka mielessä painoi hänelläkin, miten perhe pärjäisi isän poissa ollessa. Miten Kotkaniemen kävisi? Mutta, mutta, asiat olivat nyt näin. Oikeuden kanssa joko seistään tai kaadutaan; siitä ei tingitä!

Ellen oli nuorena ihastunut Pehrin iloiseen ja hyväntuuliseen luonteeseen. Ja sitä mies oli edelleen. Silmissä oli hymyn syttyessä iloinen tuike. Itsepäinenhän Pehr on, siitä häntä oli varoitettu jo nuorena. Mutta yhdessä he olivat selvinneet monista vaikeuksista. Vuonna 1903 kenraalikuvernööri Bobrikov oli irtisanonut Pehrin ja 15 muuta Turun hovioikeuden virasta. Siitäkin selvittiin, ehkä tästäkin?

Neljäntenä matkapäivänä alkoivat Uralin rinteet häämöttää valkeina kaukana horisontissa. Euroopan puoli Venäjää vaihtuisi Aasiaan. Svinhufvud totesi optimistisen luonteensa mukaisesti reippaasti, ettei “matkan pituutta huomannut, vaikka painuttiinkin yhä enemmän maapallon nurjalle puolelle.”

Lähteet:
Pohls Maritta: Ellen Svinhufvud, Suomalainen säätyläisnainen maalta. Otavan kirjapaino, Keuruu, 2011
Räikkönen Erkki: Svinhufvudin kertomukset Siperiasta. Otavan kirjapaino, Helsinki, 1928
Räikkönen Erkki: Ukko-Pekka Siperiassa. Otavan kirjapaino, Helsinki, 1931

Matka Siperiaan, 6 / 12:
Matkalaiset ylittivät yöllä osan Siperian länsirajaa muodostavasta Ural-vuoristosta. Aamun valossa he ehtivät nähdä vain itäosan vuoristoa, joka on yksi Venäjän geologisista aarreaitoista sisältäen mm. monia malmeja ja erilaisia puolijalokiviä. Ellen ostikin Jekaterinburgin kaupungissa matkassa olleelta kultasepältä sormuksen muistoksi ikimuistoisesta matkasta tuomarin odotellessa junavaunussa.

Matka aivan Uralin kyljessä sijaitsevasta Jekaterinburgista päätepisteeseen, Tomskin kuvernementin pääkaupunkiin, Tomskiin on n. 1500 km (vrt. Suomen pituus 1150 km). Uralin takaisen Länsi-Siperian alangon pinta-ala on noin yhdeksänkertainen Suomeen nähden. Aluetta halkoo mahtava Jäämereen laskeva Ob-joki sivujokineen. Yhteydet täältä muualle maailmaan mahdollisti 1800-luvun lopulla keisari Aleksanteri III:n määräyksestä aloitettu Siperian radan rakentaminen.

Svinhufvudien matkatessa kohti Tomskin kuvernementtiä samaisella rautatiellä herätti suomalaisissa piireissä eduskunnan pitkäaikaisen puhemiehen ja kagaalin jäsenen kohtalo huolta ja närää. Ylioppilaiden piirissä sellaisen miehen karkotus, jota pidettiin Suomessa venäläishallinnon vastaisen oikeustaistelun sieluna, kiihdytti suunnitelmia ylioppilaiden lähettämisestä Saksaan saamaan sotilaskoulutusta. Pyyntö tästä lähti 5.12.14 Saksan sotilasasiamiehelle Tukholmaan.

Myös Siperiassa Svinhufvud pyrki pitämään yhteyttä jääkäriliikkeeseen, kävipä hänen luonaan Kolyvanissa, jonne hän siirtyi myöhemmin, liikkeen aktivisti Martti Eklund tuomassa terveisiä liikkeen viime vaiheista ja kysymässä, “hyväksyisikö hän jääkärien toiminnan. Täten tahdottiin saada Svinhufvudin siunaus asialle.”

Vihdoin Svinhufvudit, Alma Hasselblatt, tulkki Majewski ja saattomiehet saapuivat Omskiin, yhteen Siperian suurimmista kaupungeista, jonka kohdalla Svinhufvud kertoo Siperian aron olevan kuin aava, lakea meri. Omsk sijaisee Obin suuren sivujoen Irtyshin varrella. Täällä Alma Hasselblatt jäi pois mennäkseen karkotuksessa olevaa miestään katsomaan.

Lähteet:
Räikkönen Erkki: Svinhufvudin kertomukset Siperiasta. Otavan kirjapaino, Helsinki, 1928

Matka Siperiaan, 7 / 12:
Vihdoin saavuttiin Taigaan, josta oli liittymärata Tomskin kaupunkiin. Puolisot huokasivat helpotuksesta. Pitkä matka olisi pian taivallettu. Ellen ja tuomari voisivat aloittaa elämänsä järjestämisen niin normaaliksi kuin karkotusolosuhteissa voi.

Laaja Tomskin kuvernementti on Ob-joen keskijuoksun tienoilla. Erkki Räikkönen kuvaa, että “se on pohjoisilta alueiltaan ikuisten soiden maata, mutta etelässä on viljelystä ja valtavaa vuoristoakin”. Läänin pääkaupunki Tomsk on Obin sivujoen Tomin varrella. “Ainoat tiet siitä pohjoiseen ovat Tom ja Ob, jotka talvisin avaavat jääkuorensa viittatieksi ja kesäisin virtansa laivatieksi”, kuvaa Räikkönen.

Ja juuri tuonne läänin pohjoiseen kolkkaan, kylään, nimeltä Tymskoje, läänin kuvernööri, Dudinski, Svinhufvudin karkotti. Pitkän odottelun jälkeen luettiin tuomarille päätös ispravnikan, maalaispoliisipäällikön luona sekä monenlaisia määräyksiä, mitä hänen ei sopinut tehdä. Asia viipyi iltapuoleen, niinpä Svinhufvud oli yötä viraston lattialla turkin päällä siivottuaan ensin paperossinpätkät ja muut roskat makuusijaltaan.

Länsi-Siperian ilmastolle tyypillisiä ovat kylmät talvet, kuumat kesät ja vallitsevat tuulet, joista matkalaiset saisivat pian tuntumaa. Matkalle tarvittaisiin siis lämmintä. Se oli selvä. Ellen-rouva ja Majewski hankkivat kaikille lämpimät turkit ja lakit, jotka olivat turkista molemmin puolin. Matka samojedien alueille alkaisi pian.

Sekä tuomari että Ellen-rouva olivat harmissaan asioiden saamasta käänteestä. Päättyneeksi oletettu matka jatkuisikin reellä peräti reilun kuudensadan kilometrin verran juuri noita Räikkösen mainitsemia viittateitä pitkin. Ja mikä perillä odottaisi? Harmista huolimatta Svinhufvud oli päättäväinen. Lain kanssa ei jousteta!

Lainopillisen tiedekunnan professori Hermanson, joka tentti Svinhufvudin opiskeluaikana kertoi senaattori Onni Talaalle, joka oli hänen myöhempi oppilaansa, että hän tuli “vakuuttuneeksi siitä, että nuorta Svinhufvudia elähdytti voimakas oikeudentunto, joka tulisi elämässä olemaan hänelle oikeana suunnannäyttäjänä”.

Svinhufvud tunnettiin kautta maan lain ja Suomen tinkimättömänä puolustajana. Jos hänet tunnettiin jyrkkyydestään näissä asioissa, löytyi hänestä myös sovitteleva puoli. Vuonna 1907 Svinhufvud valittiin ensimmäisen, yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvan, yksikamarisen eduskunnan puhemieheksi. Hänestä tuli suosittu puhemies, joka sai kiitosta tasapuolisuudesta ja puolueettomuudesta. Hänet valittiin yhdeksän perättäisen eduskunnan puhemieheksi laajalla kannatuksella. Tunnetuksi hän tuli myös napakasta nuijaniskusta, jos lehterillä käytiin liian äänekkääksi. Järjestys se olla pitää!

Lähteet:
Juva Einar W.: P. E. Svinhufvud. Elämänkerta I. WSOY, Porvoo, 1957
Räikkönen Erkki: Svinhufvudin kertomukset Siperiasta. Otavan kirjapaino, Helsinki, 1928

Matka Siperiaan, 8 / 12:
Joulukuun kuudennentoista päivän aamuna 1914 Svinhufvud lähti vartijoiden kera poliisikamarin pihalta kohti Tymskojea. Mukaan liittyivät Ellen-rouva ja tulkki Majewski. Turkiksiin pukeutuneet matkalaiset asettautuivat kahteen rekeen tavaroiden tullessa kolmannessa. Rekiä Svinhufvud kuvaili Räikköselle: “Ne olivat kuin meidän liisterekemme, johon on pantu kahdet suuret siivet ympäri, jotta ne eivät kaatuisi, sekä niinimatolla verhotut puiset reunukset sivulle ja taakse.” Pehmikkeeksi rekiin laitettiin heiniä.

Kolmen hevoskolmikon letka eteni n. 30–40 kilometrin matkan pysähtyen sen jälkeen kestikievarissa. Tällaisia rupeamia ajettiin 2–3 päivässä. Koko matka Tymskojeen oli päälle 600 km. Pakkasta Svinhufvud kertoo matkan aikana olleen 18–39 astetta. Pakkasta höysti välillä pureva tuuli.

Meno oli melkoista rytkytystä, kun joen vesi oli alhaalla ja pienehköt, sitkeät siperialaishevoset laukkasivat sivu-uomia ja kanavia ylittäessään jyrkät äyräät alas ja toiselta puolen ylös, mikä ei taatusti matkapahoinvoinnista kärsivälle Ellenille ollut helppoa. Jos päivät menivät istuessa “hyppyritiellä”, niin olivat yötkin haastavia. Vain yhdessä paikassa tarjottiin sänkyä, sekin sairaan, tulirokkoisen potilaan noustua siitä. Nukuttiin siis yleensä turkisten lämmittäessä lattialla vieri vieressä.

Svinhufvudin positiivisella ajattelutavalla asiat olisivat voineet olla huonomminkin. “Tomskista Narymiin kuljetettu sosiaalidemokraattinen toimittaja Heikki Välisalmi joutui juoksemaan suuren osan matkaa reen perässä siitä syystä, että hän ei olisi pakkasessa selvinnyt hengissä reen kyydissä.” Myöhemmin Välisalmi kävi vähävenäläisen toimittaja-poliitikko Semeshkon kanssa tervehtimässä Svinhufvudia Tymskojessa.

Pitkän rekimatkan aikana tuomari ehti katsella Siperian vahvalumisia maisemia ja viittatiellä vastaantulevia, mutta ajatus varmaan viivähti välillä myös kotoisissa asioissa kuin myös vangitsemispäivässäkin. Kuinkahan on käynyt niille miehille, jotka erottamisasiassa olivat hänelle myötämielisiä, kuten nimismies Nordström, ja hovioikeuden auskultantit Elias von Hertzen ja Toivo Tapanainen? He kaikki toimivat niin kuin isänmaan asia vaatii.

Asia selvisi aikanaan, kun tuomari alkoi saada postia perille. Svinhufvudin pidättämättä jättänyt ja puhelimen seinästä irrottanut Nordström erotettiin ja joutui istumaan 3 kk vankeudessa. Hertzen, joka kieltäytyi istumasta Svinhufvudin sijasta Luumäen käräjiä, sai 5 kk vankeutta, Tapanainen, joka kieltäytyi ottamasta vastaan Lappeen tuomiokuntaa Svinhufvudin jälkeen hoitaakseen, sai 4 kk vankeutta.

Lähteet:
Räikkönen Erkki: Svinhufvudin kertomukset Siperiasta. Otavan kirjapaino, Helsinki, 1928
Pohls Maritta: Ellen Svinhufvud, Suomalainen säätyläisnainen maalta. Otavan kirjapaino, Keuruu, 2011

Matka Siperiaan, 9 / 12:
Matkalaiset heräsivät Tomskista lähdettyään kolmantena aamuna Moltshanovon kylässä sijaitsevassa kestikievarissa. Matkaa oli tällöin takana n. 150–200 km. Tulkki Majewskin juteltua kestikievarin isännän kanssa selvisi, että hän on puolalainen. Hän oli ollut vain 16-vuotias tultuaan karkotetuksi. Myöhemmin hän oli mennyt naimisiin venäläisen naisen kanssa ja he pitivät nyt kyseistä kestikievaria.
Seuraavana päivänä Svinhufvud kertoo heidän tulleen “varsin isoon kylään, jonka nimi oli Kalpashevo. Siellä oli jo muita karkotettuja, ja he tulivat tervehtimään meitä”. Nämä karkotetut olivat venäläisiä ja tulivat kyselemään karkotuksen syytä. Kalpashevo oli Narymin piirin eteläisimpiä kyliä ja tämä “Narymskij kraj” oli yksi Venäjän valtakunnan karkotuspaikkoja, “pinta-alaltaan kuin puoli Suomea, mutta maan laatu oli enimmäkseen mahtavia ja veteliä soita”, Räikkösen kirjassa kuvataan.

Svinhufvud teki tarkkoja huomioita rekimatkalla. Toisinaan tuli vastaan samaisella viittatiellä eräänlaisia karavaaneja, joissa saattoi olla toista sataakin hevosta. “Tavallisesti oli yhdellä ajomiehellä 7 hevosta rekineen.” Enimmäkseen kuormat olivat jäätynyttä kalaa, mutta myös seetripuun pähkinöitä ja lintuja oli osassa. Svinhufvud mainitsee vielä, että reet “kulkivat kyllä hyvin, mutta tien ne viilasivat niin armottoman hyppyräiseksi, että kyllä siinä siivet tarvittiin, ettei kaaduttu”.
Kerran reki kuitenkin pyllähti nurin heittäen matkustajat kyydistä. “Ei koskenut yhtään, sillä lunta oli hyvin paljon; oli vain vaikea päästä ylös”, kertoo Svinhufvud. Samasta ongelmasta hän kertoo myöhemmin kuvatessaan luontoa Tymskojessa. “Susia ei ollut, sillä lumi oli metsissä niin pehmeätä, etteivät ne olisi päässeet liikkumaan. Koirakaan ei päässyt kulkemaan, upposi lumeen kuin jauholaariin.”

Svinhufvud oli nuorena opiskelijana lukenut pääaineena Suomen, Venäjän ja Pohjoismaiden historiaa filosofian kanditaatin tutkintoa varten. Suomen lähimpiin sukukieliin hän tutustui suomen kielen ja kirjallisuuden luennoilla. Kun lisäksi oli kyse innokkaasta metsästäjästä ja luonnossa liikkujasta, tarjosi tämäkin rankka osuus Svinhufvudille paljon mielenkiintoista seurattavaa. Ja mielessä jo ehkä kyti ajatus metsästyksen aloittamisesta perillä.

Tymskojessa metsästys jäi kuitenkin aseen puuttuessa. Svinhufvud sairastui myös vakavasti keuhkotulehdukseen käytyään poliisiviranomaisen luona Narymissa. Ellen-rouva onnistui parantamaan hänet tästä kääreillä ja levolla, mutta toipuminen kesti kauan. Ellenillä oli mukanaan hyvä lääkevarasto, josta myös kyläläiset saivat apua.

Lähteet:
Juva Einar W.: P. E. Svinhufvud. Elämänkerta I. WSOY, Porvoo, 1957
Räikkönen Erkki: Svinhufvudin kertomukset Siperiasta. Otavan kirjapaino, Helsinki, 1928

Matka Siperiaan, 10 / 12:
Karkotetun rekiseurue viiletti taas viittatiellä ajomiesten kiirehtiessä hevosiaan. Matka alkoi kaikkien tyytyväisyydeksi kääntyä hyvälle puolelle. Pian saavuttaisiin Narymiin, noin 1000 hengen kaupunkiin. Sieltä olisi 12 peninkulmaa Tymskojeen.

Narymissa matkalaiset saivat levähtää. Oli myös käynti “pristavin”, poliisiviranomaisen luona. Taas Svinhufvudille lueteltiin, mitä hän ei saa perillä tehdä. Karkaamisintoakin kyseltiin, mutta tuomarin luonteenlaadun tuntien Majewski vakuutti karkotetun jäävän paikoilleen. Tällä aikaa Ellen-rouva hankki kaupoista kaikkea tarpeellista, mitä Tymskojessa tarvittaisiin, jotta arkielämä alkaisi taas kulkea latujaan. Kotkaniemessä esillä oleva samovaari on näitä ostoksia.

Pitkän matkan koettelemukset alkoivat tuntua luissa ja ytimissä. Pureva pakkasviima kävi Ellenin hengitysteihin. Kunpa matka loppuisi!

Viittatienä käytetty Ob-joki mahtavoituu koko ajan pohjoiseen mentäessä sivujokien työntäessä sinne lisää vettä laajoilta soilta. “Jo Narymin seudulla on virta useampia satoja metrejä leveä ja kevättulvan aikana se on aivan merenä, jonka toista rantaa ei näe”, kuvasi jokea Siperian tutkimusmatkailija, tohtori Kai Donner. Samojedit nimittävät Ob-jokea äidiksi tai sieluksi. “Äiti se onkin lapsilleen, se antaa heille runsaan ravinnon ja ylläpidon”… “Sen valkea vesi on heille pyhää ja sille he uhraavat saapuessaan sinne sivujoilta.”

Ob-joen kalastukseen Svinhufvud tutustui Tymskojessa ennen sairastumistaan pakkasen ollessa aamulla 40 astetta. Sivujoen suulle “jäihin oli hakattu reikiä, ja nuotta kuljetettiin jäiden alitse vetopaikkaan aivan kuin meilläkin”. Apajasta tuli kyläläisille jaettavaksi hyvä saalis, kolme kuormaa kiiskiä ja kaksi kuormaa haukia. “Joukossa oli vähän muutakin kalaa, kuten ahvenia, särkiä, säynäviä, sekä jokin njelma ja sterlettikin.” Tätä herkullista, sampikaloihin kuuluvaa sterlettiä matkalaiset ilmeisesti maistoivat junamatkalla Tomskiin.

Luonto oli tärkeä voimanlähde Svinhufvudille koko karkotuksen ajan. “Oli hauskaa nähdä, kuinka metsäkanat eli riekot olivat aivan kesyjä. Ne kulkivat pitkin teitä eivätkä pelänneet ihmisiä.” “Ne istuivat puissakin, mikä oli minusta hyvin outoa, sillä meillä eivät metsäkanat mene puihin. Siellä ne noppivat pajukoissa ja haavoissa ja söivät niiden urpuja ja nuppuja.”

Lähteet:
Donner Kai: Siperia. Otavan kirjapaino, Helsinki, 1933
Räikkönen Erkki: Svinhufvudin kertomukset Siperiasta. Otavan kirjapaino, Helsinki, 1928

Matka Siperiaan, 11 / 12:
Seitsemän päivän rekitaival kipakassa pakkassäässä ja viimassa oli vaatinut veronsa. Ellen-rouva oli kuumeen kourissa. Tuomari selvisi kuin raavas metsämies konsanaan. Narymista oli ajettu Iljanan kylän kautta yöpyen siellä, ja nyt reet lähestyivät määräpaikkaa, Tymskojea. Oli joulukuun 22. päivä. Iltahämärä oli laskeutunut, kuume oli nousussa, jaksoiko potilas edes huokaista helpotuksesta?

Yö vietettiin majatalossa. Seuraavana aamuna Majewski aloitti tunnustelut löytääkseen noin 200 hengen kylästä asunnon tuomarille ja Ellen-rouvalle. Sellainen järjestyi kauppias Savadovskin talon yläkerrasta, kaksi huonetta, sali ja makuuhuone vartijoiden majoittuessa talon toiseen päähän seinän taakse.

Tymskojen kylä oli kauniilla paikalla korkealla, hiekkaisella Obin rinteellä. Kylän takana oli setrimetsää, joka antoi kylälle viehättävän leiman. Talot oli yleensä rakennettu puusta, sillä tuomarin mukaan “Kiviä ei ollut yhtään, ei edes nuotan painoksi. Rakennuksien aluksina piti käyttää lehtikuusta, joka on kestävää mätänemistä vastaan.” Huonoimmin oli rakennettu se osa kylää, jossa asui venäläistyneitä samojedeja ja irtolaisväkeä, kertoo Räikkönen. Siellä oli asumuksia, jotka olivat kuin “luolat maan sisässä saviseinineen ja kattoikkunoineen”.

Helmikuussa Svinhufvud oli puolestaan kuvaillut Tymskojea Elias von Hertzenille näin: “Kylä on ison puoleinen ja varakas, hyviä huoneita on saatavissa, ruokaa, pasninkia ym. myös.” “Ilmat ovat kyllä olleet toisinaan kylmän puoleisia, mutta olemmehan jo Suomessa tottuneet pakkasiin, ja täällä päin on hyvät turkit ja muut talvitamineet.” “Ainoana haittana on venäjän kielen taitamattomuus. Mutta toiselta puolen on sitä opetellessa juuri työtä tarpeeksi, ettei olo tunnu ikävältä.”

Tymskojelaiset elivät sillä, mistä jo viittatiellä tuli vihjeitä eli kalastuksella ja keräämällä siperiansembran pähkinöitä. Suomensukuiset ostjakit, jotka asuivat Tymskojesta hyvän matkaa pohjoiseen ja länteen, kävivät poroineen joskus kylässä turkiksia kaupalla. Svinhufvud kertoo heistä näin: “Ostjakit toivat oravan, kärpän ja kolonokin nahkoja ja ostivat sitten jauhoja, suoloja ja teetä.” Tämä kauppa oli Räikkösen mukaan varsin epäedullista ostjakeille, kauppiaat sen sijaan vaurastuivat hyvin.

Joulu lähestyi, mutta varsinainen joulun järjestäjä makasi kuumeessa lattialla. Tuomari ja Majewski saivat tänä jouluna ottaa ohjat käsiinsä.

Lähteet:
Juva Einar W.: P. E. Svinhufvud. Elämänkerta I. WSOY, Porvoo, 1957
Räikkönen Erkki: Svinhufvudin kertomukset Siperiasta. Otavan kirjapaino, Helsinki, 1928

Matka Siperiaan, 12 / 12:
Joulu saapui kauas Siperiaan tilanteessa, jossa Ellen-rouva makasi lattialla turkisten välissä kipeänä. Tuomari halusi ilahduttaa vaimoaan tuomalla edes hivenen joulutunnelmaa Tymskojen kotiin muutamalla siperiansembramännyn vihreällä oksalla. Miehinen rakkaudenosoitus!

Elämä alkoi Ellenin toivuttua asettua pikkuhiljaa suomalais-siperialaisiin uomiinsa. Elettiin vuoden kylmintä aikaa. Aamulla ensimmäinen työ oli tulen sytytys kamiinaan. “Piti panna turkki ylle ja huopatossut jalkaan, kun nousi sängystä valkeata virittämään, sillä yöllä oli huone ehtinyt jäähtyä”, Svinhufvud muisteli.

Svinhufvud kertoi Räikköselle talvitalouden olevan “siitä mukavaa, että jäätyneessä tilassa ruoat säilyivät hyvin”. Säiliöhuoneeseen, “tshulaaniin”, vietiin niin kalat, lihat, marjat kuin vehnäsetkin, missä ne jäätyivät kivikoviksi. Kun vehnäsiä otti vaikkapa parin viikon kuluttua käyttöön ja lämmitti uunissa, ne olivat Svinhufvudin mukaan aivan kuin tuoreita. Tämän esipakastimen mahdollisti se, että kun talvi tuli lokakuun lopussa tai marraskuun alkupuolella, yhtämittaisia pakkasia kesti huhtikuulle saakka.

Tomskin lehdessä oli ollut uutinen suomalaisen, korkea-arvoisen herran karkotuksesta Tymskojeen. Kuka hän on, kyseltiin sanan kiirittyä kylään. Svinhufvud kertoo, että kyläläiset alkoivat käyttää hänestä sanaa “baarin”, vaimosta “baarinja”. Heidät kutsuttiin mm. kansakoululasten joulujuhlaan sekä tilaisuuksiin, joissa kävi kylän arvokkain väki. Ellen-rouva ja tuomari esittivät vastakutsun laiteltuaan pikkuhiljaa kotia viihtyisäksi, olihan Ellenillä tämä taito hyppysissään käsistään taitavana ja taiteellisesti lahjakkaana. Hän tarjosi vieraille sekä tymskojelaisia herkkuja, njelma-kalapiiraita ja “pelemeenejä” että itse valmistamaansa jäätelöä.

Isokokoinen, rauhallinen erämies samoin kuin hänen puhelias, iloinen emäntänsä löysivät paikkansa siperialaisessa kyläyhteisössä. Mutta jo ennen Siperian karkotusta Svinhufvud oli rehdillä, päättäväisellä toiminnallaan osoittautunut monen suomalaisen tukipylvääksi.

Tymskojen jälkeen:

Siirto Kolyvaniin tapahtui seuraavana keväänä siipiratasaluksella pitkin Ob-jokea puhkeavan kevään myötä. Maaliskuussa 1917 uutiset kiirivät Kolyvaniin: Bolsevikkivallankumous on syrjäyttänyt Venäjän entiset hallitsijat. Svinhufvud vapautui ja saapui kansallissankarina Suomeen. Komeiden juhlien jälkeen alkoi ankara työnteko prokuraattorina. Venäläisen sotaväen kanssa oli vakavia ongelmia, maassa oli nälkä ja poliittinen ilmapiiri oli kahtia jakautunut. Puoleen vuoteen Svinhufvud ei ennättänyt Kotkaniemeen.

Sitten alkoivat itsenäisyyteen tähtäävät valmistelut pääministerinä. Ja niin vain kävi, että kun koitti jouluaatto 1917, viimeinen juna oli mennyt ja Svinhufvud oli yhä Helsingissä. Ellen-rouva odotti kotona Kotkaniemessä jouluherkkuineen, sekä läheiset, ajokoira ja metsästyskaveri ja tietysti se joulusauna. Onneksi senaattori Jalmar Castrén järjesti ylimääräisen junan kohti Luumäkeä. Tyytyväinen, myhäilevä mies istui junassa mielessään joulusauna ja Ellenin joulupöytä.

Lähteet:
Juva Einar W.: P. E. Svinhufvud. Elämänkerta II. WSOY, Porvoo, 1961
Räikkönen Erkki: Svinhufvudin kertomukset Siperiasta. Otavan kirjapaino, Helsinki, 1928