Presidentti P. E. Svinhufvud ja rouva Ellen Svinhufvud
P. E. Svinhufvud
”Ukko-Pekka” (syntynyt 1861 Sääksmäen Rapolassa, kuollut 1944 Luumäellä) oli Suomen valtiollisen itsenäisyyden julistaneen ja toteuttaneen senaatin puheenjohtaja eli pääministeri 1917–1918 ja itsenäisen Suomen ensimmäinen oma valtionpäämies 1918. Hän toimi uudelleen pääministerinä 1930–1931 ja Suomen tasavallan presidenttinä 1931–1937.
Koulutukseltaan Svinhufvud oli filosofian maisteri ja molempien oikeuksien kandidaatti. Pehrin isä oli kuollut 27-vuotiaana merionnettomuudessa. Helsinkiin muuttaneen yksinhuoltajaäiti Olgan ja sisarensa Mathildan kanssa kasvanut Pehr oli aatelistaustastaan huolimatta tottunut taloudelliseen vaatimattomuuteen. Tavoitteenaan hänellä oli maalaistuomarin virka, jollaisen hän löysikin ensin Heinolasta ja sen jälkeen Luumäeltä toimittuaan ensin virkamiehenä Turun hovioikeudessa ja lainvalmistelukunnassa sekä asianajajana Helsingissä.
Svinhufvudista tuli poliitikko venäläistämiskaudella. Suomen sortokauden myötä hänestä tuli poliitikko, joka taisteli vääryyttä vastaan muun muassa väkivallatonta vastarintaa harjoittaneen kagaalin jäsenenä. Svinhufvudilla sanottiin olevan voimakas oikeustaju. Jyrkkänä perustuslaillisena hänet erotettiin kaksi kertaa tuomarin virasta (1903 ja 1914).
Svinhufvud valittiin nuorsuomalaisena kansanedustajana uuteen yksikamariseen eduskuntaan 1907. Hän toimi eduskunnan ensimmäisenä puhemiehenä vuoteen 1913 saakka.
Svinhufvud joutui viettämään karkotettuna kaksi vuotta ja neljä kuukautta Siperiassa, Tomskin kuvernementissä 1914–1917. Vasta Venäjän maaliskuun vallankumous 1917 avasi tien takaisin Suomeen. Hänet valittiin heti prokuraattoriksi eli oikeuskansleriksi.
Vapaa-aikansa Pehr vietti mieluiten luonnossa metsästäen, kalastaen tai kasveja keräillen. Suojeluskuntajärjestön perustamisen jälkeen hän liittyi myös Turun Suojeluskunnan I Old Boys -komppaniaan 1919 ja sen jälkeen Luumäen Suojeluskuntaan. Suojeluskunnan myötä ampumaharrastuksesta tuli Pehrille tärkeä muutoinkin kuin metsästyksen vuoksi, ja hän menestyikin ampumakilpailuissa erinomaisesti. P. E. Svinhufvud kuoli 29.2.1944 kotonaan Kotkaniemessä kaulan kasvaimeen ja hänet haudattiin Luumäen hautausmaalle.
Lue P. E. Svinhufvudin vaiherikkaasta elämästä P. E. Svinhufvudin Muistosäätiön sivuilta
Ellen Svinhufvud
os.Timgren (syntynyt 1869 Turussa, kuollut 1953 Luumäellä) oli lähtöisin Turusta hovioikeudenneuvos Gustaf Timgrenin ja Alma Sofian (os. Svinhufvud) perheestä. Ellen oli kolmilapsisen perheen esikoinen, luonteeltaan iloinen ja sosiaalinen. Ellen ja Pehr tapasivat Ellenin perheen kesäviettopaikassa Leponissa Padasjoella, kun Pehr toimi siellä tuomarinapulaisena Ellenin isoisän laamanni Gustaf Svinhufvudin alaisuudessa. Ellen oli siis Pehrin serkku kolmannessa polvessa.
Pari kihlautui 1887 Ellenin ollessa 17-vuotias, ja häitä vietettiin 1889. Svinhufvudit saivat kuusi lasta: Pehr Yngve (1890–1991), Ilmo Gretel (1892–1969), Aino Mary (1893–1980), Eino Gustaf (1896–1938), Arne Bertel (1904–1942) ja Veikko Eivind (1908–1969).
Ellen oli toimelias nainen, joka viihtyi yhtä lailla seurapiireissä kuin työntäyteisen maatalon emäntänä. Maatalon töiden ja ruoanlaiton ohessa Ellenille tärkeitä toimia olivat Martta- ja Lottatoiminta, käsityöt, posliininmaalaus sekä puutarhan, kasvimaan ja eläinten hoito. Miehelleen Ellen oli luotettava tuki, joka otti ohjat käsiinsä kodin saralla. Ellen oli ruotsinkielinen, joten yhteisesti perhe puhui ruotsia samoin kuin Ellen ja Pehr tekivät kahden kesken. Isän kanssa lapset käyttivät kuitenkin suomea. Ellen Svinhufvud kuoli kotonaan Kotkaniemessä 24.8.1953 sairastettuaan vain yhden päivän ajan. Hänet haudattiin miehensä vierelle Luumäen hautausmaalle.
