P.E. Svinhufvud oikeustaistelijana ja Siperian karkotus

Svinhufvud osallistui valtiopäiville aatelissäädyssä Svinhufvud af Qvalstad -suvun päämiehenä ensimmäisen kerran vuonna 1894. Hän esiintyi valtiopäivillä lähinnä suomen kielen oikeuksien puolestapuhujana.

Svinhufvudin melko tavanomaisen tuomarin virkauran rikkoi poliittinen konflikti. Se syntyi, kun Venäjän keisari lähti yhtenäistämispolitiikassaan heikentämään Suomen itsehallintoa venäläistämällä Suomen lainsäädäntöä ja yhteiskuntaa. Helmikuun manifestista 1899 alkanut kehitys pakotti Svinhufvudin vaikeiden valtiollisten valintojen eteen.

Hovioikeuden tuomarien tuli Svinhufvudin mielestä noudattaa perustuslakeja eikä keisarin ilman säätyvaltiopäivien myötävaikutusta antamia päätöksiä. Näkemysero kärjistyi vuonna 1902. Turun hovioikeuteen valitettiin Uudenmaan läänin venäläisen kuvernöörin väkivaltaisuuksista tämän hajotettua laittomina pidettyjen asevelvollisuuskutsuntojen yhteydessä sattuneen mielenosoituksen. Hovioikeus nosti syytteen kuvernööriä vastaan. Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov vaati toimenpiteiden keskeyttämistä, ja kun näin ei tapahtunut, hän erotti 16 Turun hovioikeuden virkamiestä vedoten asetukseen, jota

tuomarit pitivät niin ikään laittomalla tavalla syntyneenä. Erotetut muodostivat hovioikeuden päättävien elinten enemmistön.

Svinhufvudia pidettiin hovioikeuden vastarinnan sieluna. Svinhufvudista, alun perin maltillisesta Suomalaisen Puolueen miehestä, tuli jyrkkä perustuslaillinen, joka piti tuomarien ja virkamiesten vastarintaa oikeuskysymyksenä eikä suostunut kompromisseihin poliittisen tarkoituksenmukaisuuden nimissä. Erottamisensa jälkeen Svinhufvud muutti asianajajaksi Helsinkiin ja osallistui sekä valtiopäivien että passiivista vastarintaa johtaneen salaseura Kagaalin poliittiseen toimintaan. Askelen pidemmälle hän meni toimiessaan prokuraattorin eli oikeuskansleri Eliel Soisalon-Soinisen murhanneen Lennart Hohenthalin puolustusasianajajana.

Svinhufvud katsoi, että ”henkensä edestä taisteleva Suomi” oli ”oikeutettu käyttämään kaikkia niitä keinoja, joilla valtio puolustaa olemassaoloaan ja kansa kansallisuuttaan”.

Svinhufvud valittiin uuteen yksikamariseen eduskuntaan kansanedustajaksi nuorsuomalaisena vuonna 1907. Vaikka puolue oli vasta kolmanneksi suurin, hänet valittiin puhemieheksi, sillä 80 paikalla suurimmaksi puolueeksi nousseet sosiaalidemokraatit eivät asettaneet omaa ehdokasta ja pitivät Svinhufvudia ”laittomuuden tunnetuimpana vastustajana”.

Pitkäaikaisena puhemiehenä Svinhufvud koetti juurruttaa eduskuntaan sitä verraten arvokasta käytöstä, jolla asioita oli käsitelty säätyvaltiopäivillä. Svinhufvudin laillisuutta korostaneet puheet eduskunnan avajaisissa johtivat kerta toisensa jälkeen siihen, että keisari hajotti eduskunnan. Svinhufvud hyväksytti avajaispuheensa ennen niiden pitämistä eduskunnan suljetuissa istunnoissa, joihin sosiaalidemokraatit eivät osallistuneet. Hän oli omaksumallaan laillisuuskannalla mitä ehdottomin, johdonmukaisin ja peräänantamattomin eikä suostunut taktisiin myönnytyksiin.

Kun Svinhufvud ennen vuoden 1913 valtiopäivien avajaisia jälleen ilmoitti, ettei hän nytkään vaikenisi laittomuuksista, jos hänet valittaisiin puhemieheksi, sosiaalidemokraatit äänestivät omaa miestään Oskari Tokoita pelätessään eduskunnan tulevan jälleen hajotetuksi.

Eduskunnan rivimieheksi jäätyään Svinhufvud keskittyi hoitamaan Lappeen tuomiokunnan tuomarin virkaansa. Svinhufvud kieltäytyi syksyllä 1914 tottelemasta venäläistä prokuraattoria K. Kasanskia, sillä hän piti tätä laittomasti virkaansa nimitettynä. Tuomari Svinhufvud pidätettiin kesken Luumäen käräjien istunnon ja karkotettiin Tomskiin Siperiaan marraskuussa 1914 ”niin pitkäksi aikaa kun sotatila kestää”.

Svinhufvud ei ollut vanki, vaan karkotettu, ja hän eli varsin vapaasti metsästellen, käyden kirjeenvaihtoa kotimaahan ja seuraten kotimaan lehtiä, mutta varsinkin alkuun hyvinkin alkeellisissa oloissa. Hänen puolisonsa Ellen piti täysihoitolaa heidän kotonaan Luumäen Kotkaniemessä ja vieraili muutaman pidemmän jakson ajan miehensä luona.

Jo lähtiessään Svinhufvud oli luvannut palata ”Jumalan ja [Saksan sotapäällikkö] Hindenburgin avulla”. Kun tieto Venäjän keisarin Nikolai II:n erosta eli maaliskuun vallankumouksesta 1917 saavutti Svinhufvudin karkotuspaikan Kolyvanin, Svinhufvud käveli kaupungin poliisikamarille ja ilmoitti mutkattomasti: ”Se, joka minut tänne lähetti [kenraalikuvernööri Seyn], on vangittu. Nyt minä lähden takaisin kotiin.” Svinhufvudia juhlittiin kansallissankarina, kun hän palasi Helsinkiin 29.3.1917.

 

Teksti: Martti Häikiö